Marja haki minua katsomaan alakerran neurologisella olevan eläkeläisrouva. Puheeseen ei sairauskohtaus ollut vaikuttanut ja touhuakin oli entiseen malliin. Puhe kääntyi tietenkin tukkaani, siis siihen olemattomaan. "Näin sinut kerran siellä kentän reunalla, tuo on hyvä, anna olla noin". Että tällaisiakin mielipiteitä vanhemman sukupolven edustajilta, yleensä mielipide on tyyliin, eikö sillä ole peruukkia.
Torstaina ja perjantaina pystyin vielä vähän ompelemaan ja keräämään vattuja. Tein villatunikoita, joita oli tarkoitus tehdä eri värisiä, mutta tuohon yhteen väriin jäi hommat tältä erää. Surettaa, mutta ei auta.
Viikonloppua kohti olo sitten huononi perinteiseen malliin ja sunnuntaiaamu oli kuin railakkaan juhlaillan jälkeen. Kun päätä käänsi vähänkään, niin huone pyöri ympärillä, sydämen lyönnit moukaroi otsaa ja piti jo pyytää pesuvatia viereen. Pimennetty kamari oli kerrassaan mainio paikka. Ajattelin kaikkia niitä, jotka olivat vapaaehtoisesti tuohon tilaan päätyneet lauantai-illan huuman jäljiltä: hulluja kaikki tyynni. Ajattelin myös niitä kaikkia, jotka sairastavat alkoholismia; miten raskasta on elämä, jos tietää mitä on tulossa ja silti on pakko ottaa.
Nyt ollaan taas siinä vaiheessa, että pahin on takana. Kävin Oulussa proteesin hakemassa, ja kuvittelin tekeväni yöreissulla askarteluita ja soppailevani tarvikkeita. Katin kontit!. jaksoin juuri ja juuri kiivetä Ellin poksiin neljänteen kerrokseen ja lopun aikaa makoilin. No kannoinpahan tavaroita ainakin edestakaisin. Luulen, että osasyynä tuohon voimattomuuteen on pätkittäiset yöunet ja liian vähän ravintoa.
Tämäkin päivä taitaa mennä harakoille. Katsotaan miltä iltapäivällä alkaa tuntua.
Ps. Noitatohtori antoi vinkin, pukamaan auttaa raaka peruna. Testataan.
No comments:
Post a Comment